Ollako vai eikö olla, kehityskelpoinen vai rajoittunut ratsastaja?


”Mä en vaan pysty istumaan harjoitusravissa, ja kun hevonen laskee selän ja nostaa pään ylös, siellä on kurja istua.”

”Mä en pysty tekemään laukanvaihtoja, en vaan pysty. Silloin kerran 10 vuotta sitten klinikalla se tuntui niin hurjan hienolta, mutta en ollut henkisesti valmis tekemään laukanvaihtoja vaikka opettaja uskoi meihin, minuun ja ihanaan hevoseeni. Laukanvaihdoista tulee vieläkin ramppikuume.”

”Kaverit vaan istua nakottaa automaattisesti hienosti ja tekee mitä vaan haluaa hevosten kanssa. Ja niillä on vielä pitkät jalatkin.”

Kuulostaako tutulta? 

Moni meistä pohtii taitojaan, haaveitaan ja ehkä jopa tavoiteasetantaa silloin tällöin, esimerkiksi uuden vuoden, kisakauden, vielä jatkuvan hokkikauden, uuden satulahuovan ja ratsastushousujen tai muun itsestä riippuvan tai riippumattoman tapahtuman johdosta. 

Mitä tavoitella? Mitä saa vaikkei tilaisi? Millaisista tavoitteista olisi apua ja iloa hevostelussa?

Lopetin kertaalleen ratsastuksen, kun tuntui, että hyvän suunnan ja edistymisen kanssa oli haasteita enkä saanut asioihin tarpeeksi vastauksia. 

Sitten aloitin uudestaan ja hyvin meni. Kunnes eräänä päivänä ihana ystäväni sanoi ” Anteeksi kun kysyn, mutta onko sun paha olla siellä hevosen selässä? Et näytä omalta itseltäsi.” En voi kuvitella kauniimpaa ja lempeämpää tapaa auttaa toista. Moni muu olis sanonut (varmaan selän takana) ”voi ### miten karmee, miks toi edes vaivautuu yrittämään ratsastusta.” Tai ollut vain hiljaa. 

Olin pari viikkoa aikaisemmin joutunut päivystykseen acuta torticollis-nimisen tilan kanssa. Aamulla sängystä noustessa niska rusahti ja pää jäi kallelleen eikä liikkunut ilman kamalaa hermokipua. Kallelleen, sillä tavalla sivulle korvaa kohti, miten jumppatunnilla venytellään niskaa. Mun niska vaan ei enää suoristunut ollenkaan.

Rankani ei ollut vinossa ainoastaan niskasta, vaan vinous jatkui aina lantioon saakka. Ystävällisten sanojen saattelemana hakeuduin lisähoitoon, ensin nostettiin pää takaisin paikoilleen, ja pikkuhiljaa muutkin osaset oikenivat. Ainakin vähän. 

Päädyin myös istuntatunnille. Diagnoosina oli, että minun mielestäni suora ja symmetrinen istunta tarkoitti 3n reijän mittaeroa jalustimissa ja kantapäästä korvaan oikealle kiertynyttä ratsastajaa. Niin kiertynyttä, että vasen jalka pyrki yli satulan siiven ja koko rintamasuunta osoitti klo 14sta.  Tunnin loputtua kiitin ja kerroin, että en enää ratsasta, että voitaisiinko jatkaa hevosen työstämistä maasta käsin.

Tuntui, että mieleni oli rajannut minulle kentän, minkä puitteissa voisin ratsastaa.

Mieleni oli rajannut erilaisia asioita, esimerkiksi laukanvaihdot ja harjoitusravin, ulottuvuuksieni ulkopuolelle. Uutena listalla suoruus. Ratsastuksen suhteen minulla oli näissä asioissa fixed mindset, eli muuttumattomuuden ajattelumalli. Mielessäni rajalliset ratsastajan kykyni olivat melko lailla pysyvä tila. Etenkin teininä jännitin myös sitä, että muut huomaavat etten onnistukaan. Tämä tuli ilmi etenkin silloin, kun ratsastin kyvykkäillä hevosilla; epäonnistuneet tehtävät kielisivät minun osaamattomuudestani.

Se aikanaan laukanvaihtojen harjottelua ehdottanut opettaja pyysi minua antamaan hevoselle pitkät ohjat ja kävelemään hetken ympäri isoa maneesia ilman, että ajattelen mitään harjoituksia. Sitten neuvottelimmme harjoituksen, johon itsekin uskoin pystyvämme. Niinpä harjoittelimme piaffia. (Aivan, sehän on helpompaa, kuin yksittäiset laukanvaihdot...)  

Hevonen, ratsastaja, opettaja ja klinikan yleisö olivat kaikki tyytyväisiä. Ylitimme itsemme. Vai ylitimmekö? :)

Myös istuntatunnin ohjaaja oli puolestani lempeä ja vahva silloin, kun en itse siihen pystynyt. Diplomaattina hän onnistui sopimaan kanssani istuntatunnin seuraavalle viikolle. Että voidaan katsoa mikä on uuden päivän tilanne. Pahasti päälle jäänyt fixed mindset alkoi väistyä ja tehdä tilaa kasvun ajattelumallille, growth mindsetille.

Ihana ystäväni edelleen kertoo minulle lempeästi erilaiset uutiset. Silloinkin, kun olen kiireessä kietoutunut ”näin on aina toimittu”-mallin pyörteisiin, hän ei saa minua tuntemaan itseäni typeräksi vaikka mulla oliskin vähän pitkät piuhat. Ehkä paras taito ikinä.

Nykyään hevostelussa tavoitteenani on tehdä päivän paras suoritus. Se voi olla parempi kuin eilen. Huonompi kuin 3 viikkoa sitten. Mutta se on päivän paras, päivän olosuhteissa. Enempää ei tarvi, eikä pysty tavoitella.

Koen, että pystyn kehittymään, kunhan työskentelen asian eteen. Inspiroidun muiden(kin) onnistumisista ja kokeilen mielelläni uusia asioita. Ratsastajana minussa on nyt enemmän kasvun ajattelumallia, growth mindsetiä.

Allaolevassa infografiikassa sovellan Carol Dweckin kasvun ja muuttumattomuuden ratsastajiin. Löydätkö eri puolilta kuvaa tuttuja ajatuksia?


P.s. Sittemmin olen istunut suorassa. Olen istunut harjoitusravissa ja tehnyt laukanvaihtoja. Sekä sitä kuuluisaa piaffia. Olen myös opiskellut Coaching with Connection -ohjaajaksi. Huomasin, että osaan coachata, ymmärrän oman koemuksen kautta sekä epäonnistumisten karvauden että onnistumisen haastavissa tehtävissä. Tulen iloiseksi, kun voin auttaa muita onnistumaan. Silti joka kerta, kun ratsastan olen ajoittain huomattavan vino enkä voi aina istua harjoitusravissa. Mutta ei se haittaa. Ne toiset pätkät, jolloin pystyn, kasvavat jatkuvasti.


Seuraavalla kerralla kun sinä hevostelet, laitatko leuan rintaan ja suuntaat kohti pettymyksiä? Vai aiotko onnistua joissakin harjoituksissa ja todeta, että toiset harjoitukset eivät VIELÄ onnistu?